Muistoja Mäntykankaalta.

Elokuun puolessavälissä 2006, aloitin 9.-luokan Mäntykankaan erityiskouluissa Kuopiossa. Olin ollut edelliset kouluvuodet, 1.-luokasta 8.-luokkaan, integroituna normaaliin kouluun ja työskentelin myös normaalin opetussuunnitelman mukaisesti.
Vaikka koulun käynti oman kunnan koulussa sujui hyvin koulunkäyntiavustajan tuella, halusin mennä Mäntykankaan kouluun 9.-luokalle ja sen jälkeen lisäopetusluokalle. Tähän päätökseen vaikuttivat muun muassa halu omien siipien kokeiluun, sekä myös mahdollisen vertaistuen saaminen. Päätöstä helpotti aiempina vuosina käydyt tukijaksot kyseisessä oppilaitoksessa.
Ensimmäisenä päivä kului siinä, kun tutustuin oppilaskotiin sekä sen henkilökuntaan, luokkaani ja muihin koulun tarjoamiin mahdollisuuksiin. Seuraavana päivänä aloitin varsinaisen koulun käynnin ja tutustuin muun muassa terapeutteihini. Kuntoutus, muun muassa fysioterapia, aloitettiin seuraavalla viikolla.
Koti-ikävältä en välttynyt. Muistan että ensimmäisen kuukauden aikana oli, varsinkin maanantaisin, hirvittävä koti-ikävä. Osittain syy koti-ikävään oli se, etten tuntunut juuri ketään koulun oppilaista ja henkilökunnastakin vaan muutamia. Ikävä kuitenkin väistyi kun aloin tutustua ihmisiin ja tietty rytmi löytyi päiviin.
Muutos oli kuitenkin valtava ja jokseenkin häkellyttävä! Reilun kahdenkymmenen oppilaan sakki muuttuikin noin viiden oppilaan ryhmäksi. Enää ei tarvinnut seilata luokasta luokkaan oppitunneille, vaan sai viettää kaikki oppitunnit, käsityötä ja kotitaloutta lukuun ottamatta, omassa luokkahuoneessa. Erilaista oli myös se, että vaikka kaikki luokan oppilaat olivat 9.-luokkalaisia, kukaan ei opiskellut identtisesti toisen kanssa kaikkia aineita. Itse olin ainut luokassa, joka opiskeli kaikkia lukuaineita normaalin opetussuunnitelman mukaisesti. Koulun opetussysteemissä oli muun muassa se hyvä puoli, että luokan vakituinen opettaja sekä avustajat olivat aina tarpeen tullen käytössä.
Terapiat ja muut kuntoutukseen liittyvät seikat olivat helpommin hoidettavissa kuin aiemmin, koska koulussa työskenteli useita terapeutteja, sairaanhoitajia, sosiaalipuolen työntekijä, kuntoutusohjaaja, lääkäri sekä muut eri tehtävissä työskentelevät henkilöt.
Vaikka sopeuduin aika hyvin uuteen arkeen ja tutustuin uusiin nuoriin, niin kaipasin oman paikkakuntani nuoria, koska koin etten saanut Mäntykankaan nuorilta mietteilleni tarpeeksi tarpeellista vastinetta. Tämä johtui monesta eri tekijästä. Aloitin kuitenkin samana syksynä isoskoulutuksen, joten pääsin pariin otteeseen lukuvuoden aikana viettämään viikonlopuksi aikaa niin sanottujen ”fyysisesti tavallisten” nuorten pariin. Ja kumma kyllä, minulle tuli näiden kahden lukuvuoden aikana yhä voimakkaampi tunne siitä että kuulun oman kunnan nuorten joukkoon. Mutta oman ”jengin” puute kuitenkin korjaantui lisäopetusluokalla, kun samaan luokkaan tuli kaksi tyttöä, joiden kanssa olin samalla ”aaltopituudella”.
Lisäopetusluokka oli muutenkin aivan erilainen mitä edellisien vuosien täsmällisten oppituntien täyttämät päivät. Päivät alkoivat yleensä sen päivän lehden lukemisella tai muulla tekemisellä, joka sai aivot työskentelyyn sopivaan vireystilaan. Oppituntien aikana teimme milloin mitäkin. Oppituntien aiheet saattoivat olla sekä tunnin aikana käytäviä asioita, että useamman kuukauden kestäviä projekteja. Kävimme myös useasti koulun ulkopuolella. Tärkeimpiä matkoja tulevaisuuden kannalta olivat tutustumisen eri toisen asteen erityiskoulutuspaikkoihin. Vuoteen kuului myös koulutuskokeilu vähintään yhdessä koulutuskeskuksessa. Itse kävin tutustumassa Oulussa erityisammattiopisto Luoviin. Viiden päivän koulutuskokeilun aikana minulle kumminkin selvisi, ettei koulutus vastaisi tarpeeksi vahvuuksiani. Otin tämän puheeksi seuraavalla viikolla lisäopetusluokan opettajan kanssa, ja keskusteltuamme päätimme että pyrkisin lukioon.
Mieleen painuvin viikko näiden kahden vuoden aikana oli ehdottomasti eräs viikko, jonka vietimme Keski-Englannissa. Tuolla tapahtumarikkaalla ja hienolla reissulla mukana olivat minun lisäksi jo aiemmin mainitut tytöt sekä 9.- ja lisäopetusluokkani opettajat.
Lukuvuodet Mäntykankaan koulussa antoivat hyvän ”ponnahduslaudan” itsenäisempään elämään, aikaa harjoittaa sekä fyysisiä ja opillisia taitoja sekä nähdä elämää muiden cp-vammaisten näkökulmasta. Voin siis suositella Mäntykankaan koulua muille lapsille ja nuorille, jotka ovat integroituna tavalliseen kouluun. Yksi tai useampi lukuvuosi, tai pelkkä kuntoutusjakso kasvattaa niin koululaista kuin hänen vanhempiakin.

Viitasaarella 11.12.2009
Salla Hämäläinen
Viitasaaren lukio 2.vt