Muistoja Mäntykankaalta.

Elokuun puolessavälissä 2006, aloitin 9.-luokan Mäntykankaan erityiskouluissa Kuopiossa. Olin ollut edelliset kouluvuodet, 1.-luokasta 8.-luokkaan, integroituna normaaliin kouluun ja työskentelin myös normaalin opetussuunnitelman mukaisesti.
Vaikka koulun käynti oman kunnan koulussa sujui hyvin koulunkäyntiavustajan tuella, halusin mennä Mäntykankaan kouluun 9.-luokalle ja sen jälkeen lisäopetusluokalle. Tähän päätökseen vaikuttivat muun muassa halu omien siipien kokeiluun, sekä myös mahdollisen vertaistuen saaminen. Päätöstä helpotti aiempina vuosina käydyt tukijaksot kyseisessä oppilaitoksessa.
Ensimmäisenä päivä kului siinä, kun tutustuin oppilaskotiin sekä sen henkilökuntaan, luokkaani ja muihin koulun tarjoamiin mahdollisuuksiin. Seuraavana päivänä aloitin varsinaisen koulun käynnin ja tutustuin muun muassa terapeutteihini. Kuntoutus, muun muassa fysioterapia, aloitettiin seuraavalla viikolla.
Koti-ikävältä en välttynyt. Muistan että ensimmäisen kuukauden aikana oli, varsinkin maanantaisin, hirvittävä koti-ikävä. Osittain syy koti-ikävään oli se, etten tuntunut juuri ketään koulun oppilaista ja henkilökunnastakin vaan muutamia. Ikävä kuitenkin väistyi kun aloin tutustua ihmisiin ja tietty rytmi löytyi päiviin.
Muutos oli kuitenkin valtava ja jokseenkin häkellyttävä! Reilun kahdenkymmenen oppilaan sakki muuttuikin noin viiden oppilaan ryhmäksi. Enää ei tarvinnut seilata luokasta luokkaan oppitunneille, vaan sai viettää kaikki oppitunnit, käsityötä ja kotitaloutta lukuun ottamatta, omassa luokkahuoneessa. Erilaista oli myös se, että vaikka kaikki luokan oppilaat olivat 9.-luokkalaisia, kukaan ei opiskellut identtisesti toisen kanssa kaikkia aineita. Itse olin ainut luokassa, joka opiskeli kaikkia lukuaineita normaalin opetussuunnitelman mukaisesti. Koulun opetussysteemissä oli muun muassa se hyvä puoli, että luokan vakituinen opettaja sekä avustajat olivat aina tarpeen tullen käytössä.
Terapiat ja muut kuntoutukseen liittyvät seikat olivat helpommin hoidettavissa kuin aiemmin, koska koulussa työskenteli useita terapeutteja, sairaanhoitajia, sosiaalipuolen työntekijä, kuntoutusohjaaja, lääkäri sekä muut eri tehtävissä työskentelevät henkilöt.
Vaikka sopeuduin aika hyvin uuteen arkeen ja tutustuin uusiin nuoriin, niin kaipasin oman paikkakuntani nuoria, koska koin etten saanut Mäntykankaan nuorilta mietteilleni tarpeeksi tarpeellista vastinetta. Tämä johtui monesta eri tekijästä. Aloitin kuitenkin samana syksynä isoskoulutuksen, joten pääsin pariin otteeseen lukuvuoden aikana viettämään viikonlopuksi aikaa niin sanottujen ”fyysisesti tavallisten” nuorten pariin. Ja kumma kyllä, minulle tuli näiden kahden lukuvuoden aikana yhä voimakkaampi tunne siitä että kuulun oman kunnan nuorten joukkoon. Mutta oman ”jengin” puute kuitenkin korjaantui lisäopetusluokalla, kun samaan luokkaan tuli kaksi tyttöä, joiden kanssa olin samalla ”aaltopituudella”.
Lisäopetusluokka oli muutenkin aivan erilainen mitä edellisien vuosien täsmällisten oppituntien täyttämät päivät. Päivät alkoivat yleensä sen päivän lehden lukemisella tai muulla tekemisellä, joka sai aivot työskentelyyn sopivaan vireystilaan. Oppituntien aikana teimme milloin mitäkin. Oppituntien aiheet saattoivat olla sekä tunnin aikana käytäviä asioita, että useamman kuukauden kestäviä projekteja. Kävimme myös useasti koulun ulkopuolella. Tärkeimpiä matkoja tulevaisuuden kannalta olivat tutustumisen eri toisen asteen erityiskoulutuspaikkoihin. Vuoteen kuului myös koulutuskokeilu vähintään yhdessä koulutuskeskuksessa. Itse kävin tutustumassa Oulussa erityisammattiopisto Luoviin. Viiden päivän koulutuskokeilun aikana minulle kumminkin selvisi, ettei koulutus vastaisi tarpeeksi vahvuuksiani. Otin tämän puheeksi seuraavalla viikolla lisäopetusluokan opettajan kanssa, ja keskusteltuamme päätimme että pyrkisin lukioon.
Mieleen painuvin viikko näiden kahden vuoden aikana oli ehdottomasti eräs viikko, jonka vietimme Keski-Englannissa. Tuolla tapahtumarikkaalla ja hienolla reissulla mukana olivat minun lisäksi jo aiemmin mainitut tytöt sekä 9.- ja lisäopetusluokkani opettajat.
Lukuvuodet Mäntykankaan koulussa antoivat hyvän ”ponnahduslaudan” itsenäisempään elämään, aikaa harjoittaa sekä fyysisiä ja opillisia taitoja sekä nähdä elämää muiden cp-vammaisten näkökulmasta. Voin siis suositella Mäntykankaan koulua muille lapsille ja nuorille, jotka ovat integroituna tavalliseen kouluun. Yksi tai useampi lukuvuosi, tai pelkkä kuntoutusjakso kasvattaa niin koululaista kuin hänen vanhempiakin.

Viitasaarella 11.12.2009
Salla Hämäläinen
Viitasaaren lukio 2.vt

Perjantai 15.2.08

Perjantaina 15.2 kello soi noin klo. 3. Huonosti nukutun yön jälkeen nousin vuoteesta, puin ja laitoin viimeisetkin tavarat matkalaukkuun.
Lähdimme Heathrowhun noin klo. 4 jolloin oli vielä pimeää. Taisin jopa torkahtaa ajomatkan aikana.
Perillä me ja saksalaiset jäimme samaan paikkaan missä olimme maanantaina nousseet bussiin.
Otimme matkatavaramme ja hyvästelimme Hollantilaiset, jotka bussi lähti vielä viemään toiselle terminaalille.
Menimme sisälle lentokenttärakennukseen, hyvästelimme saksalaiset ystävämme ja lähdimme suunnistamaan Finnairin tiskiä kohti.
Liput saatuamme lepäsimme penkeillä hetken, syöden Twelve bellsistä saaneita eväitä, jonka jälkeen lähdimme shek-inniin ja odottamaan terminaalin aukeamista.
Koneeseen päästyämme jouduimme odottamaan jonkin aikaa koneessa. Joku henkilö nimittäin jätti saapumatta koneeseen. Odotimme häntä noin vartin ajan, mutta koska hän ei saapunut, niin hänen tavarat poistettiin ruumasta.
Koska olimme myöhästyneet meidän koneelle tarkoitetusta lähtöajasta meidän piti odottaa lennonjohdolta uusi aika. Aikaa oli kulunut noin tunti alkuperäistä lähtöajasta kun pääsimme lentoon.

Ja taas Helsinki-Vantaa lentoasemalla oli juostava koska lentokone Kuopioon oli juuri lähdössä.
Oli vähän outoa kuunnella kun kaikkialla puhuttiin pääosin suomea.
Saavuimme Rissalaan noin viideltä. Isä oli hakemassa minua uudella citymaasturillaan.
Maa oli valkoisena. Tradikaali ilmatonvaihdos kun vertaa Englannin kevätkeliä Suomen talvipakkaseen.
Olimme isän kanssa kotona kahdeksalta.

Torstai 14.2.08

Torstai 14.2, ystävän päivä alkoi ystävänpäivätoivotuksella huonekaverille ja aamutoimilla.
Aamupalalle mentäessä toivotettiin ensin majapaikan respan työntekijälle hyvät huomenet, johon hän vastasi kimeälle, ylipirteällä äänellä ”good morning” ja kyseli myös muita kuulumisia kohteliaasti.
Aamupalalta lähtiessä sanoin projektiryhmän jäsenille jotka olivat vielä aamupalalla ”happy Valentine’s day”. Joku taisi kysyä huumorilla että ketkä meistä kolmesta tytöstä ottaa Jukan, kuka Jussin ja kuka jäisi ilman.
Keli oli muuttunut kosteaksi ja kylmäksi. Paksu huppari ja hyvä tuulen pitävä takki olivat tarpeen.
Ajaessamme koulua kohti hämmästyin vähän, ettei ystävänpäivä juurikaan näkynyt katukuvassa sen suuremmin kuin Suomessa.
Menimme koululle, jossa saimme olla tietokoneille ja Chiara ja Heide haastattelivat jokaista heidän omalle videokameralleen.
E-mailin ja muun netin tsekkaamisen jälkeen menimme pihalle ottamaan ryhmäkuvia ja sitten koulun juhlasaliin, jossa oli erityisryhmille tarkoitettu koulutusala-messut.
Hetken kuluttua aikuiset lähtivät pitämään meetignkiä jolloin minä, Annika ja Sanna jäimme Anna-Leenan kanssa kiertämään messualuetta.
Messualuetta tarpeeksi kierrettyämme menimme koulun oppilaskanttiiniin jossa tapoimme aikaa juttelemalla ja napostelemalla koulun tarjoamia snäksejä, jotka eivät periaatteessa olleet meille tarkoitettuja.
Syömisen jälkeen kävimme, kenen nyt piti, vielä vessoissa ja ryhdyimme odottamaan kyytiä Cheltenhamiin, shoppailureissulle.
Menimme tällä kertaa kahdella inva-autolla.
Cheltenhamissa lähdimme minä, Sanna, Annika ja Anna-Leena kauppakeskusta kohti. Jukka ja Jussi sanoivat tulevansa perästä kun olisivat käyneet omilla asioilla.
Kauppakeskus oli suuri ja kylmä. Ei minkäänlaista lämmityssysteemiä. Sen tunsi, ainakin minä, varpaissa.
Kiertelimme kauppakeskuksen kaupoissa.
Liikkeitä oli paljon. Suklaapuodista japanilaistuotemyymälään.
Anna-Leena työnsi pyörätuolissa minua vastaillessani tekstareihin, joita tuli aika kiitettävästi sinä päivänä.
Jonkin ajan kuluttua Jukka ja Jussi liittyivät seuraamme.
Lähdimme vielä tsekkaamaan yläkerran kaupat jonka jälkeen päätimme lähteä kahvilaan haukkaamaan jotain.
Kahvilan meno muodostui pieneksi pähkinäksi, koska kahvila oli toisessa kerroksessa eikä sinne pääsyt, kuten muihin yläkerran liikkeisiin, hissillä. Oli käytettävä liukuportaita, joilla siirtyminen alakerrasta yläkertaan sujui hyvin, kiitos Jukan ja Jussin.
Kahvilassa nautiskelin kuuman kaakaon, joka lämmitti kivasti viluisia jäseniäni.
Vietimme kahvilassa noin tunnin breakin, jonka jälkeen lähdimme katsastamaan läheisen kävelykadun kauppoja ja elämää.
Ilta alkoi hämärtyä ja viilentyä entisestään kun ryhdyimme odottamaan bussia, joka veisi meidät takaisin Twelve bellssiin.
Saksalaiset ystävämme liittyivät seuraamme.
Vartosimme noin puolituntia. Minä vastailin tekstiviesteihin.
Saaden viimeisenkin tekstiviestin lähetettyä päätin noista ylös lämmitelläkseni. Jukka vielä huudahti pilke silmäkulmassa: ”Miracle”. Samassa näkyi bussin valot ja minä istuin takaisin pyörätuoliin. Nauroin siinä mielessäni että tällä reissulla on tapahtunut ainakin kaksi kommelluksen tapaista, kuin jostain komediaelokuvassa konsanaan.
Illalla ruokailimme yhdessä. Otimme, me suomalaiset, tyypillisen englantilaisen ruoan fish&shipsin. Se oli yllättävän hyvää ja täyttävää.
Pidimme ruokailun yhteydessä pienen palautekeskustelun kuluneesta viikosta ja tultiin siihen tulokseen että matka oli onnistunut.
Iltaruoan jälkeen menin huoneeseemme pakkaamaan tavaroitani ja sen jälkeen pehkuihin.

Keskiviikko 13.2.08

Keskiviikon 13.2 aamu lähti käyntiin niin kuin edellinen. Puimme päällemme ja Jukka tuli hakemaan meitä. Jussi ja Sanna olivat menneet jo edeltä.
Söin tällä kertaa continental brekfastin; paahtoleipä hillolla, mehua ja kahvia.
Aamupalan jälkeen lähdimme ulos odottamaan bussin tuloa.
Bussia odotellessa kävimme katsomassa motellin vieressä olevassa tarhauksessa käyskenteleviä hevosia.
Hevosia ja lampaita oli Englannissa paljon. Ajomatkoilla näkyi vähän väliä isoja sekä pieniä laitumia joissa oli suuri lammaslauma tai noin 3-10 hevosta.
Tuona aamuna bussi kuljetti meidät Bristol-nimiseen kaupunkiin. Suuntasimme kohti @Bristol nimistä tiedekeskusta.
@Bristolin edessä oli jättimäinen, ilmeisesti metallista valmistettu kuula, jonka auringonpaiste sai kauniisti kiiltelemään.
Itse tiedekeskus oli myös valtava. Lyhyesti kuvailtuna se oli kuin Oulun Tietomaan ja Tiedekeskus Heurekan yhdistelmä kahdessa kerroksessa.
Meille oli varattu kolme tuntia aikaa kiertää tiedekeskus läpi, mutta se ei oikein riittänyt. Ainakin minulta jäi yläkerrasta ehkä noin puolet tutkimatta.
Otimme Bristolista mukaan Jussin vaimon siskon Anna-Leenan, joka opiskeli Bristolissa. Hän tuli kahdeksi päiväksi meitä helppaamaan.
Tiedekeskuksessa tultuamme matkasimme majapaikkaan ihastellen ajomatkalla vilistäviä maisemia.
Olimme perillä majapaikassa noin klo. 15.
Syön yhden kolmioleivän, jonka jälkeen päätin mennä huoneeseen lepäämään. Toiset lähtivät pubiin päiväkahveille ja sanoivat tulevansa hakemaan minua kuudeksi iltaruoalle, joten menin sängylle pitkäkseni, laitoin kuulokkeen korville ja musiikkikännykkäni soimaan.
Teki hyvää kuunnella muun muassa Nightwishin Walkin in the air- ja The Rainin Tulta-kappaleet kun olin kolme päivää kuunnellut pelkkää englantilaista poppia, R&Btä ja räppiä.
Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin kun makasin pitkää pituuttani selällään sängyllä nauttiessani kitaran vingutuksesta ja rummun rytmeistä.
Kesken rentoutumisen kännykkääni tuli tekstari jossa luki: ”Hei isoskoululaiset! Muistattehan että isoshakemukset kesän leireille olisi palautettava viimeistään 14. 2!”
Lähettäjä oli Viitasaaren seurakunnan nuoriso-ohjaaja Alpo Syvänen, enkä minä tietenkään ollut muistanut koko isoshakemus-asiaa.
Laitoin pahoitteluni etten ollut muistanut asiaa, kerroin olevani Englannissa ja pyysin lisää aikaa hakemuksen palauttamiseen. Vastaus oli myönteinen.
Oma äitinikin lähetti viestin ja kertoi Suomessa olevan lumipyry.
Jukka tuli hakemaan kellon ollessa noin kymmentä vaille kuusi. Kerroin hänelle miten virkistävä ja potkua antava parituntinen minulla oli ollut sekä tekstareilla saamani tervehdykset Suomesta.
Pubissa söimme ja vietimme aikaa hyvässä seurassa.
Illalla lähdimme huoneisiimme jolloin huomasin olevani pienessä jumpanpuutteessa, koska kävelin pitkin seiniä. Muutkin huomasivat saman.
Vaihdoin yöpuvun ja käperryin peiton alle. Annika lähti vielä pariksi tunniksi pubiin muiden seuraan.

Tiistai 12.2.08

Tiistaina 12.2 Annikan, joka oli minun huonekaverina, kännykän herätys pärähti soimaan klo. 7.
Noustessani huomasin että hengitysreittini olivat tukossa ja ääni painoksissa. Tämä ilmiö toistui joka päivä, englantilaisten tuuletus-ja-kokolattiamatto-yhdistelmän takia sillä viikolla, ja olo helpotti vasta puoliltapäivin.
Puimme päällemme, sekä teimme muut aamutoimet ja ryhdyimme odottamaan Jukkaa ja Jussia. Nimittäin jompikumpi tuli aina aamulla kahdeksan maissa noutamaan meitä aamupalalle sekä auttamaan muun muassa minulle kengät jalkaa.
Kun sinä aamuna Jukka oli sitomassa minun kengännauhoja, niin Jussi ehdotti: ”Tänään kun mennään siihen Harry Potter-katedraaliin, niin sä Salla voisit nousta siellä pyörätuolista, niin me voitaisiin Jukan kanssa alkaa laulamaan Hallelujaa.”
Kaikki vähintään hymähtivät.
Aamupala syötiin pubissa.
Jokainen sai päättää söikö english brekfastin vai continental brekfastin. Valitsin sinä aamuna english brekfastin.
Tarjoilija tuli ottamaan tilauksen koska english brekfast tehtiin jokaiselle erikseen ravintolan keittiössä.
Aamupalan jälkeen käytiin vielä hakemassa omat tarvittavat tavarat ja ryhdyimme odottamaan koulun bussia, joka veisi meidät Glouvesterin keskustan liepeille.
Glouvesteriin päästyämme kävelimme katedraalille kävelykatuja pitkin. Mukana oli myös Star Collegen opiskelijoita.
Katujen varsilla oli paljon erilaisia liikkeitä. Minun mieleeni tuli mieleen Jyväskylän kävelykatu.
Kun kävelimme Durhamin katedraalille vievää kapeaa katua, niin huomasimme tutun näköisen hiiren yhden liikkeen kyltissä.
Varmaan minun ikäiset nuoret muistaa sellaisen 90-luvulla tulleen piirrossarjan kun Petteri Kanin ja Penna Pupun, jonka on luonut Helen Beatrix Potter. Osuimme kyseisen sarjan teemamyymälän kohdalle ja mielenkiinnosta kävimme siellä sisällä.

Katedraali oli suuri. Monet hallit ja pitkät käytävät erottuivat tuttuina Harry Potter-elokuvista.
Katedraalin sisäpihalla purettiin edellisen viikon kuvauksissa käytettyjä laitteita.
Tietyt Katedraalin salit toivat mieleen kuningas Arthurin aikaiset linnat. Katedraalin sisäiset hautapaikat ja kuviolliset värilasi-ikkunat korostivat vanhan ”Herran temppelin” tunnelmaa.
Vaikka katedraali oli noin 500-vuotias (rakennettu vuosina 1093-1490) ei sen työntekijät olleet vanhan oloisia. Nimittäin pappi, joka piti meille noin vartin mittaisen hartauden, istui salin portailla ja puhui rennosti ystäväisellä äänellä. Siinä olisi Suomen saarnatuoli-papillekin esimerkin ottamista.
Katedraalin tutustumisen jälkeen siirryimme kauniita, aurinkoisia katuja pitkin bussille joka vei meidät Star College-koululle.

Ulkopuolelta katsottuna koulurakennus oli rakennettu vanhasta kivestä. Seinään oli tehty muutamia patsaita; jotain voimaeläimiä kai.
Koululla söimme lounaan. Kolmioleipiä, snäksejä ja tuoremehua; tyypillinen englantilainen koululounas.
Lounaan jälkeen tutustuimme kouluun.
Koulu oli suuri; ainakin kaksi kertaa Mäntykankaan koulua suurempi. Koulurakennus oli kolmessa eri rakennuksessa.
Tutustumisen jälkeen oleilimme koululla vielä ehkä noin tunnin, jonka jälkeen lähdimme keilaamaan Ten Ping Bowling-keilahallille.
Keilahalli oli myös suuri. Jokaisella keilaradalla oli oma keilakourunsa. Taas suomalaisille opin ottopaikka.
Syömme hallilla olevassa ”roskaruokapaikassa”. Se pisti silmään, kun tilaamani hampurilaisateria tuotiin, niin toisin kuin Suomessa hampurilaisen väliin kuuluva salaatti olikin erillisessä kulhossa.
Salaatti maistui erityisen hyvältä, joka oli mukavaa pientä vaihtelua rasvapitoiseen ruokaan.
Vieressäni istuva Martine kysyikin minulta: ”Do You like it?”. Siihen ei voinut muuta vastata kuin: ”Yes. I like! ”
Sinä iltana yksin huoneessa ollessani kokeilin peseytymistä englantilaisten kylpyammeessa. Se sujui ihan hyvin, mutta koko loppuillan tiesi käyneensä kylvyssä. Nimittäin ammeesta nousussa jalkani joutuivat kovaan jännitykseen, jonka takia jalkojen lihakset kramppailivat.

Maanantai 11.2.08

Maanantai aamuyöllä, 11.2.08, heräsimme äidin kanssa noin klo. 2.00.
Ei periaatteessa väsyttänyt yhtään. Johtui varmaan jännityksestä.
Klo. 3 hyppäsimme autoon ja suuntasimme kohti Rissalan lentokenttää.
Ajomatka Viitasaarelta Kuopioon oli sumuinen, oikein Englantikeli.
Vaikka ajokeli oli huono, saavuimme lentokentälle noin klo. 04.30
Lentomatkat, sekä Kuopiosta Helsinkiin että Helsingistä Heathrowhun, menivät ihan hyvin vaikka Hesassa otsalle nousikin pieni kylmähiki. Nimittäin kun olimme tulleet Helsinki-Vantaa lentokentälle ja meidät tultiin hakemaan inva-autolla lentoaseman sinäänkäynnille, niin huonoksi onneksi kuski sanoi ajaneensa väärään suuntaan. Tämän kuskin virheen meitä jouduttiin kuuluttamaan kaikkiaan kolme kertaa, ja vähällä oli emmekö olisi myöhästyneet lennolta.
Näin jälkikäteen ajateltuna se kuulutus, ”Huuskonen, Hämäläinen, Vetoniemi, Väisänen, Väänänen saapukaa lähtöportille se ja se. Lento lähtee minuutin kuluttua”, on aika koomista. Onneksi oli pyörätuoli ja erittäin vikkeläjalkainen pyörätuolin työntäjä.
Kiire loppui Heathrowhun hetkeksi.
Ensiksi odoteltiin abaut 10 minuuttia koneessa, koska pienen myöhästymisen vuoksi menetettiin paikka sisäänmenoportille.
Sen jälkeen kun muut matkustajat olivat lähteneet pois koneesta, meidät päästettiin ulos ja meitä tuli hakemaan kaksi lentokenttätyöntekijää, joilla oli firman pyörätuolit minua ja Annikaa varten.
Oli hupaisa kuunnella lentokenttätyöntekijöidenöiden tee-episodikeskustelua, kun matkasimme terminaaliin hakemaan matkatavaroitamme.
Terminaalista tultuamme menimme kahvilaan syömään ja juomaan, samalla kun odottelimme saksalaisia ystäviemme. Olimme ensimmäinen Comenius-projektin kolmesta Englantiin tulleista ryhmistä.
Noin tunnin kahvilassa istumisen jälkeen saapuivat saksalaiset ystävämme. Aikuiset Chiara ja Heide sekä suunnilleen meidän ikäiset nuoret Maria, Jesse ja Floreo.
Odotimme kahvilassa heidän kanssaan vajaan tunnin kunnes Mike, yksi tulevasta viikosta vastaavista aikuisista, soitti Jukalle ja tiedusteli sijaintiamme.
Jukka kertoi olevamme Costa-nimisen kahvilan edessä, mutta Miken etsintää vaikeutti se että toinen Costa kahvila oli myös lentokenttärakennuksen toisessa kerroksessa. Pian hän kumminkin ilmaantui paikalle ja opasti meidät Star College-koulun inva linja-autolle.
Meidät pyörätuolilaiset kytkettiin ensiksi auton lattiaan, jonka jälkeen pyörätuolin toiselle puolelle, lattialle, kiinnitettiin kela mistä tuli normaali turvavyö ja toiselle puolelle turvavyön vastinkappale. Erittäin turvallinen ja hyvä keino pyörätuolimatkustamiseen.
Kävimme vielä hakemassa hollantilaiset, jotka olivat tulleet toiseen terminaaliin. Sieds ja Mylene olivat vastuuopettajia ja oppilaina Elzelien, Martine ja Richard.
Majoituimme Premiel travel inn-nimiseen motellin kaltaiseen paikkaan, joka sijaitsi Cheltenhamin läheisyydessä.
Ajomatka Heathrowsta majoituspaikkaan kesti noin kaksi tuntia.
Aurinkolasit olivat tarpeen, koska aurinko paistoi täydeltä terältä, niin kuin suurimmanosan ajasta koko viikolla. Omia aurinkolaseja en saanut käsiini matkatavaroiden seasta, niinpä huonolla tuurillani sain pienen auringonpistoksen.
Illalla noin kuuden aikoihin menimme yhdessä Twelve bells pubiin ruokailemaan ja ensimmäiseen yhteiseen projektitapaamiseen.
Pubi sijaitsi ihan majoituspaikan vieressä.
Jos Mäntykankaankoulun työntekijät joskus sekoittaa minut ja ystäväni Sannan, niin oli englantilaisillakin ongelmia. Kun minä ja Sanna esiteltiin itsemme Becky-nimiselle kouluntyöntekijälle, niin hän sekoitti heti meidän nimet. Lopulta Jukka esitteli meidät Beckylle.
Uni maistui noin illalla 20 tunnin valvomisen jälkeen.

Nyt Se Alkaa

Tasan vuosi sitten olin EU:n rahoittamalla projektimatkalla, jonka tarkoituksena oli tutustua eri maiden erityiskoulusysteemeihin. Projektiin kuului neljä maata: Suomi, Englanti, Saksa ja Hollanti.
Tuolla projekti matkalla olimme (minä, ystäväni Sanna Huuskonen ja Annika Väisänen, sekä Mäntykankaan erityiskoulun opettajat Jukka Vetoniemi ja Jussi Väänänen) Englannissa. Voin sanoa ettei siitä reussusta kommelluksia ja naurua puuttunut!

NYT SE SIIS ALKAA: Adventure in England.

Nauttikaa ja kommentoikaa (anonyyminä jos et ole bloggersin käyttäjä)

kaikille

Ton äskeisen tekstin tein tänään äikän töynä. Ihan mukavaa oli kirjoittaa pikästä aikaa... Mutta nyt The Rainin sanojen myötä halua rukoilla ja tovoa kaikille Kolmiyhteisen Jumalamme siunausta! Aamen.

Ja aukaise sun siivet, lennä Taivaalle. Ethän kävele pois!
Tämä päivä kutsuu hyppääjää. Se olet sinä, siivet voit
levitää. Nostaa ylös pään, pudottaa kahleet siivistä.
-The Rain, Siivet, Yhtä kuin voitto 2008-

äikän juttu

Opin kirjoittamaan peruskoulun ensimmäisellä luokalla aika pian sen jälkeen, kun olin oppinut lukemaan. Toki sitä ennen olin osannut kirjoittaa pikkulapsen tavoin äiti- ja isä-sanat.
Vaikka osasinkin kirjoittaa alakoulussa muiden luokkalaisteni tavoin, niin ajan ja energian säästämiseksi jo ensimmäisiltä luokilta lähtien avustaja kirjasi kun itse sanelin. Tämä käytäntö on käytössä nykyäänkin.
Alakoulussa kirjoitin lähes aina fantasia-aiheisia kirjoitelmia. Muistan eteenkin sadun, jossa kerroin lohikäärmeestä jota lapset pelkäsivät, mutta jonka urhoollinen äiti ajoi tiehensä valkosipulia apuna käyttäen.
Viidennellä luokalla sain Keski-Suomen keskussairaalasta ensimmäisen kannettavan tietokoneen, jonka avulla haluttiin varmistaa se, että hyötyisinkö koulussa tietokoneesta. Ja varmistuihan se. Kokeilu antoi hyvän syyn tehdä ja lähettää KELA:lle anomus tietokoneesta apuvälineeksi.
KELA myönsi minulle kannettavan tietokoneen kun olin seitsemännellä luokalla. Siitä lähtien olen käyttänyt tietokonetta sekä koulussa muun muassa kirjoitelmien tekoon, että kotona harrastusvälineenä.
Tietokoneen mukana tuli apuohjelma Prophet. Tämä apuohjelma toimii Microsoft Word-ohjelman kanssa ennustaen erilliselle ruudulle sanoja, josta voin valita oikean tietokoneen funktio-näppäimillä. Tämä Prophet-ohjelma nopeuttaa huomattavasti kirjoittamistani.
Kuin olin kahdeksannella luokalla, ”kirjoitus-kärpänen” puri minua lopullisesti. Näin voin sanoa, koska sinä lukuvuonna meillä oli yhtenä teemana novellit. Yhtenä novelli-teeman tehtävän meidän jokaisen oli kirjoitettava novelli. Itse kirjoitin novellin cp-vammaisuudesta ja sain siitä hyvän arvostelun. Osaksi hyvän arvostelun ja myös oman kiinnostukseni vuoksi kirjoitan vielä tänäkin päivänä koulutehtävieni lisäksi myös kotona omia tekstejä omaksi ja myös muiden iloksi. Yleensä nämä vapaa-ajan kirjoitukseni ovat novellin tyylisiä kertomuksia, jotka ovat hyvin realistisia.
Kirjoitan myös omaan blogiani, jota olen ylläpitänyt noin kaksi vuotta.
Pyrin kirjoittamaan blogiini noin 1-8 juttua kuukaudessa. Aiheet ovat laidasta laidasta laitaan, mutta pyrin lisäämään aina jokaiseen tekstiin ”pienen palan Jumalaa”, koska se tuo teksteihini haluamani uskonnollisen sävyn. Äitini onkin kutsunut blogiani ”pieneksi saarna-blogiksi”. Tämä johtunee siitä, että äitini mielestä blogini on käännyttänyt semmoisia ihmisiä vahvempaan uskoon, jotka ennen eivät olleet yhtä voimakkaasti uskovia. Itse olen kuitenkin erimieltä. Mielestäni blogini on ihan tavallinen, ja kuka tahansa voisi kirjoittaa niin kuin itse kirjoitan.
Joka tapauksessa, kirjoittaminen on minun mielestä sekä luovaa ja kehittävää toimintaa että oivallinen harrastus, jota suosittelen kaikille.